Tilaisuus tekee varkaan
Juho Raunio kertoo kuinka tilaisuus johti aina uuteen tilaisuuteen.

Tilaisuus tekee varkaan

Sanonnassa on varmasti totuus pohjalla, ainakin vankka kokemusperäinen käsitys. Älä silti huolestu, sananparsi on otsikkona vain, koska siinä on mainittu ”tilaisuus.”

Nyt pitempi ja laveampi taustoitus aiheelle, jota tänään mietin:

Tänään olen viimeistä päivää 33-vuotias, koska huomenna numero vaihtuu. Yksi parhaista syntymäpäivälahjoistani tuli jo tänään ennen puolta päivää. Sen antoi paras syntymäpäivälahjani Kaisa, joka soitti kertoakseen, että meillä on edessämme muutto lokakuun alussa. Asia on ollut varovaisen ja hillittömän odotuksen kohteena jo pidemmän aikaa. Kun entinen kotimme Limingasta myytiin, asetuimme välittömästi jonoon joka veisi meidät uuteen asuntoon. Nyt se tapahtuu.

Nyt pari tuntia myöhemmin tätä kirjoittaessani olen yhä jalat tukevasti ilmassa ja syvästi onnellinen. Miten paljon olen saanut, vaikka vähään olisin tyytynyt. Helpompaa on luetella näkyvää ja materiaalista hyvää, mutta kaikkien niiden perustana ja niitä korkeammalle nousee kaksi asiaa.

Itseluottamus ja rakkaus.

Jälkimmäisen haluan käsitellä ensin, koska se on minulle kaikkein tärkein ja siihen nojaa myös ensin mainittu kivijalka. Vietämme syyskuussa Kaisan kanssa yhteisen elämämme kolmattatoista vuosipäivää ja olen koko tuon ajan ollut sitä mieltä, että vain tosirakkaudella on mitään merkitystä maailmassa. Sen varaan rakennetulla on tulevaisuutta, muu on vain hetken huumaa. Nyt arvaat, että pääsemme toiseen tärkeään asiaan.

Niin kauan kuin jaksan muistaa, maailma ympärilläni on halunnut kertoa minulle miten tärkeää on luottaa itseensä, uskoa omiin kykyihinsä, mahdollisuuksiin jotka ovat rajattomat. Että kyllä se siitä, kunhan vain jaksaa uskoa ja luottaa. Tätäkin asiaa olen kokeillut äärilaitojaan myöten, useimmiten hieman pessimistin otteella. Kun tänään mietin tähänastista matkaa, tulin siihen tulokseen, että olen päässyt helpolla. Kaikenlaista on tapahtunut, on lyöty niin kirjaimellisesti kuin kuvaannollisestikin, on koettu pettymyksiä, toivonpilkahduksia, uskomattomia onnenkantamoisia. Jos on olemassa ilmiö nimeltä pöljän tuuri (toiset tuntevat sen nimellä varjelus tai juopon tuuri, mutta kun en teollisuusliuottimia käytä, kuulun ilmeisesti pöljiin tai muuhun onnekkaaseen porukkaan), sitä minulla on ollut ratkaisevilla hetkillä usein. Osin siitä syystä olen tätäkin kirjoittamassa. Mutta kun oikein tiivistin, ymmärsin että kaikella eteenpäin vievällä kehityksellä on ollut yhteinen nimittäjä. Tilaisuus.

Kaisan käytetyimpiä sanontoja (ja allekirjoitan tämän täysin) on ”kaikella on joku tarkoitus.”

Tämän voi nähdä miten kukin maailmansa hahmottaa, mutta totta se on silti. Oli syy hengellinen tai evoluutiobiologian tulosta, kyllä sellainen löytyy. Koska kuitenkin haluan ajatella kaaoksestakin pelkkää hyvää tai edes suhtautua siihen neutraalisti, puhun mieluummin tilaisuudesta tässä yhteydessä.

Minulla elämäni tilaisuuksia on ollut useampia. Kaikkiin olen tarttunut, ainakin haluan uskoa niin. Jos en, sekin on lopulta kääntynyt parhain päin.

Yksi tilaisuus, josta näen suoran yhteyden tämän päivän muuttouutiseen tuli eteeni vuonna 2015.

Jotka eivät vielä tiedä, olen päässyt ylioppilaaksi keväällä 2005. Armeijan jälkeen tammikuussa 2007 asuin Oulussa ja minulla oli opiskelupaikka Oulun yliopistossa. Useamman syyn seurauksena minusta ei tullutkaan konetekniikan diplomi-insinööriä. Kaikkien näiden syiden pohjalla oli itseluottamuksen surkea tila, johon ei auttanut mikään. Ujo ja introvertti Juho ei kerta kaikkiaan uskaltanut. Nyt uskallan sanoa sen jo ääneen, kun tunnen itseni hieman paremmin. En ole koskaan pitänyt puhelimessa puhumisesta, julkisesta puhumisesta, vieraista ihmisistä, vieraista paikoista, tavoista joita en tunne enkä monesta muustakaan asiasta. Lähdepä siitä tekemään yliopistouraa, kun et osaa edes integroida. Enkä osaa vieläkään. Derivointikin alkaa jo kadota työmuististani.

Peruskoulussa minua on kiusattu yhdeksän vuotta. Lukio oli helppo valinta, kun kaikki kiusaajat lähtivät ammattikouluun. Lukiossa pärjäsin yhtä hyvin kuin peruskoulussakin, eli hienosti. Ensimmäinen merkki itseluottamuksen puutteesta olisi pitänyt olla, kun sain kaikkien kouluvuosieni ensimmäisen nelosen todistukseen. Pitkän matematiikan kurssi, ensimmäinen aiemmin opitun ulkopuolinen, meni penkin alle. Sitä edellisestä olin raapinut kokoon kutosen, vaikka suuri osa opetetusta asiasta olikin mennyt yli hilseen. Siinä nelosessa oli sulattelemista. Hylätty. Ei kelpaa. Toinen nelonen ei tehnyt enää kipeää, se oli jo tuttu tie. Kolmannenkin sain, vaikka kahden hylätyn piti muodostaa niin sanottu etenemiseste eli ettei seuraavalle kurssille pääsisi ennen kuin vanhat tunaroinnit olisi korjattu vitosiksi kertaamalla. Elämänkokemukseni perusteella tukiopetus oli niille, jotka eivät osanneet yhtään, eli jolle kulle aivan toiselle. Eihän sellainen enää lukiossa tulisi kuuloonkaan, melkein aikuiset apuopetuksessa kuin lukutaidottomat ekaluokkalaiset! Perusterveellä itsetunnolla se oli kova pala nieltäväksi. Ja nielemättä se jäi, vaikka hampaanjälkiä varmasti jäi.

Ratkaisin asian helpointa tietä.

Vaihdoin lyhyen matematiikan kursseille, sain ensimmäisestä kurssista yhdeksikön, seuraavista pari kymppiä ja niin edelleen. Ylioppilaskirjoituksista suoritukseni lähti lautakuntaan pisteillä 59/60 ja palasi sieltä luvuin 60/60, laudatur tuli että heilahti. Äidinkielestä sain toisen laudaturin, englannista eximian. Lyhyt saksa, pitkä ruotsi ja reaalikoe toivat M-kirjainten jonon todistukseeni. Ei hätää, kaikki hyvin. Loppuvuoden 2005 laskin säästöjäni, haaveilin kiinteistösijoittamisesta ja nautin kesästä. Kutsunnoissa minut komennettiin Jääkäriprikaatiin Sodankylään, mutta se tie ei ollut minua varten. Sain ohjeeksi hakea muutosta päätökseen ja runoilin pitkät pätkät lomakkeeseen. Syksyllä sain kouraani uuden litteran, tammikuussa astuin bussista pakkastalveen Kajaanissa ja kävelimme entisen lukiokaverini kanssa kaupungin halki Rajajääkärikomppaniaan. Vuotta myöhemmin olin kasvanut ihmisenä ja karistanut julkisen esiintymisen kammoani parhaani mukaan. Alikersantti Raunio oli elämänsä kunnossa ja täynnä tarmoa.

En tiedä tarkkaan, minne se varmuus hävisi, kun astuin portista ulos.

Kesätyö on armollista ujollekin, kun työkaverit ovat mukavia. Minulla on aina ollut hyvä onni työkavereiden kanssa. Kaikkien kanssa olen tullut toimeen ja kaikki ovat olleet minusta ystävällisiä ja avuliaita, kun olen apua kaivannut. Persoonia on ollut monenlaisia, mutta työ on tullut tehtyä. Usein on ollut myös mukavaa.

Kaksi kesää sain tehdä uutta työtä ja opin paljon sellaista, josta on ollut apua elämässä sen jälkeen.

Osin ujon luonteeni vuoksi olen ollut krooninen pätkätyöläinen.

Tilaisuuksia on tullut, olen niitä etsinyt ja jotkut ovat johtaneet tilapäiseen työllistymiseen. Kun en enää päässytkään tuttuun kesätyöhön keväällä 2009, olin itse syyllinen myöhäiseen heräämiseeni. Liika itsevarmuus kostautui ja joku toinen sai helpon matalapalkkatyön mukavassa porukassa. Käsi nousee virheen merkiksi, minä se olin. Ja kuukausikaupalla myöhässä, kun en uskaltanut aiemmin soittaa. Huomaatteko kuvion? Aivan. Mutta! Nyt tulee tarinan käännekohta: olen huono työtön, koska otan työttömyyteni erittäin henkilökohtaisesti. Tiedän, niin se pitäisikin! Olen vuosien aikana kuullut paljon ja uskonut jopa itsekin, että kyllä töitä tekevälle riittää. Enkä epäile etteikö löytyisi, jos on päässyt näyttämään osaamisensa. Mutta kun en oikein päässyt alkuunkaan, oli jatkokin hankalampaa.

Jos ei ole koskaan kokenut tahdonvastaista toimettomuutta, ei voi tietää, miten pahaa se tekee tunnolliselle ihmiselle, ainakaan tällaiselle herkkyyteen taipuvaiselle luonteelle. Miltä tuntuu, kun ei kukaan tarvitse sinua töihin. Työ, ihmisen arvon ainoa mitta. Työ, miehen kunnia. Työ, leipä ja ansio. Olla hyödyllinen osa yhteiskuntaa. Juuri näin minä aina uskoin ja ajattelin. Lamavuosien lapsi on kasvanut työn arvostamiseen. Voin kertoa omasta kokemuksesta, ettei siinä tilanteessa tuntunut riittävän, että on jollekulle rakas puoliso tai että osaa jotain muuta, josta kukaan ei maksa palkkaa. Kaisa kävi töissä säännöllisemmin, vaikkakin pienissä pätkissä ja sai syksyllä 2009 työpaikan, jonka ansiosta jatkaa edelleen vaikka paikkakunta onkin vaihtunut. Yö on pitkä kun miettii, miten pääsisi töihin. Muutamaan haastatteluunkin olen päässyt, pitkällekin kun olen kuulemma antanut hyvän vaikutelman. Mutta ei siitä sitten enempää tullut. Vain suuria toiveita. Vuosikausia tiesin sentilleen, mikä on työmarkkinatuen määrä yksinasuvalle. Enää en muista kuin suuruusluokan, tilille tuli noin 540 euroa kuukaudessa.

Kyllä te jo ymmärsitte, joten mennään eteenpäin kohti nykyhetkeä. Syksyllä aloitin rakennusmestariopinnot Oulun ammattikorkeakoulussa. Olin lopultakin valmis uskomaan, että Juhosta voi tulla rakennusmestari, vaikka se tuntui olevan niin korkea tavoite että hirvitti. Miten minä voisin sellaista osata? Tämä on toinen avainasia, jota olen oppinut kantapään kautta käsittelemään.

Valmistuin keväällä 2013. Pisin yhtäjaksoinen työni oli kestänyt 3,5 kuukautta. Vielä tänäkään päivänä en ole yltänyt sellaiseen ansioon kuin tuon loppuvuoden aikana, jolloin teimme töitä 12, 13 tuntia päivässä ja jopa kaksi viikkoa yhteen menoon. Tuntipalkka ei ollut kummoinen mutta tunteja tehtiin ja verottomat päivärahat lämmittivät reissutyöläisen mieltä. Opin silloin, että työ on työtä ja sen perässä voi lähteä kauaskin. Kaisa odotti minua kotona ja tiesimme hyvin, että väliaikaista tämäkin on.

Valmistumisen jälkeen olin tutussa tilanteessa eli vailla vakituista työtä tai toimeentuloa.

Olen elämäni aikana kerännyt kiinankaalta, huoltanut kaukolämpölaitoksia, tehnyt kirvesmiehen töitä, leikannut nurmikkoa, mutta yhä vieläkin tunsin olevani työllistymisen mahdollisuuksien ulkopuolella, vaikka olin täysin koulutettu rakennusmestari, joiden puhuttiin koko kouluajan olevan kiivaasti kysyttyjä ammattilaisia. Kun valmistuin, olivat kaikki työt kadonneet. Jos jaksoit lukea tänne asti, tiedät, miten ujon pojan itsetunto siinä kohtaa reagoi. Mihinkäs sitä meikäläinen kelpaisi työmarkkinoilla. Koskaan ei tarvitsisi rakentaa omaa taloa, ei hankkia uudempaa autoa, ei mitään normaalina pitämääni elämää. Vaikka minulla oli jo silloin kaikki, mitä ihminen voi haluta, ei se siltä tuntunut. Kun ei ollut työtä. Edes tilapäistä.

Syyslomalla 2015 kastelin viikon verran jouluksi kasvatettavia kukkia Luovin puutarhalla Limingassa. Viikon keikka on aina tyhjää parempi. Sitä ennen olin tuurannut henkilökohtaisena avustajana erityisnuorten parissa. Se työpaikka oli tilaisuus, jota pidän edelleen arvossa. Kun joku toinen tarvitsee apuani, unohdan ujouden ja arkuuden. Ihmettelen sitä aina vain. Mikään kokemus ei ole kasvattanut minua ihmisenä yhtä paljoa enkä mitään muuta kokemusta voisi pitää arvokkaampana. Usein kuulee sanottavan, että jokaisen pitäisi tehdä X-alan hommia että tietäisi. Jos jokainen, joka kykenee, tekisi henkkarin hommia edes viikon, katsoisimme maailmaa hieman lempeämmin. Arvostan entistä enemmän kaikkia, jotka pystyvät siihen vuodesta toiseen. Minä, tuurilla seilaava tollo, pärjäsin ihan kohtuullisesti kun olin oma itseni ja unohdin turhat pelkoni hetkeksi. Se oli hyvä työpaikka.

Kukat oli kasteltu kun sain seuraavan tilaisuuden. Silloin olin autokoulussa opiskelemassa ns. direktiivipäiviä eli ammattipätevyyden jatkokoulutusta kuorma-autokorttiini liittyen. Kortteja minulla piisaa, vaikka niitä harvoin olen tarvinnutkaan.

Olin jo aiemmin käynyt Limingan kunnan järjestämässä aktivointihaastattelussa. Työttömän työnhakijan työmarkkinatuki koituu kotikunnalle kalliiksi kun tietty määrä työttömyyspäiviä on takana, joten Liminka pyrki potkimaan meitä joutilaita työnlaitaan. Ennakkokäsitykseni aktivointihaastattelusta oli, että seuraavana maanantaina istuisin Rytipajalla punomassa pajukoreja muiden ongelmanuorten ja ammattikoulusta pudonneiden häiriköiden kanssa. Arvatkaapa, oliko mukava mennä vanhalle kirjastolle.

Pakko oli, joten purin hammasta ja menin. Pelotti niin pirusti ja hirvitti, mutta päätin, että kyllä minä tästä puhun itseni kuiville.

Limingassa oli vielä voimissaan HUB-hanke, jonka työntekijät olen sen jälkeen oppinut tuntemaan hyvin. Porisimme mukavia ja koitin antaa kuvan, että kyllä minä tässä pärjään eeveepeenä (elää vaimonsa palkalla), kun tiskaan ja pyykkään ja rouva käy töissä. Ai että minäkö yrittäjäksi? Ei se Suomessa kannata.

Joo, kiitos vaan, palataan asiaan. Ja hei hei!

Pääsin säikähdyksellä. Pari puhelua seurasi, oletko saanut töitä. Ei muutosta edelliseen kertaan, kun soitit.

Kunnes tilaisuus iski minua jälleen.

Saako tietoni antaa kunnalle, jos tarvitsevat alan ihmistä? Tietenkin, eihän se ota jos ei annakaan. Ja tuskin antaa edes toivoa.

Tekninen johtaja Simo Pöllänen soitti minulle kesken direktiivipäivien. Soitin takaisin, kun tarkistin ensin, kenen outo numero minua nyt vaivaa. Syke nousi, kun näin nimen ja tittelin. Mutta soitin kuitenkin, vaikka jännitti. Hän pyysi minut haastatteluun kunnanvirastolle. Sanoin, että tällä viikolla en ehdi mutta maanantaina voin tulla. Se maanantai muutti loppuelämäni, olen siitä varma.

2. päivänä marraskuuta 2015 klo 8 aloitin määräaikaisessa työsuhteessa Limingan kunnan rakennusvalvonnassa. Huhtikuussa 2019 sain peräkkäisten määräaikaisten työsuhteideni jatkoksi vakituisen paikan. Joulukuun 9. vuonna 2019 minusta tuli Vihdin kunnan rakennustarkastaja.

Asumme Kaisan kanssa Katajanokalla, lokakuusta alkaen ylimmän kerroksen kattohuoneistossa ja katselemme merta ja ruotsinlaivoja. En kehu elämääni, en tippaakaan.

Mutta kiitoksen sanon liikuttuneena heille, jotka ovat minulle tilaisuuksia tässä elämässä tarjonneet.

Kaisa, kiitos kun olet olemassa ja haluat minut pitää elämässäsi niin kauan kuin sitä meille on suotu.

Ja kiitos Limingan kunnan porukka, kaikki yhdessä ja kukin erikseen, jotka olette minusta tehneet sen itsevarmemman ihmisen, joka tätä tänään kirjoittaa. 34-vuotiaana olen päässyt pitkälle. Niin pitkälle, että tunnen sen edessä suurta nöyryyttä, sillä tiedän täsmälleen, miten pienestä kaikki voi olla kiinni, suuntaan tai toiseen. Otsikon haluan vielä kuitata näillä sanoilla: jos on ollut onnea, niin paljon on kiinni myös siitä, että olen aina pyrkinyt olemaan rehellinen. Niin itselleni kuin muillekin. Silloin sitä näkee, mitä itsessään voi vielä yrittää korjata, että muilla olisi helpompaa.

Hyvää alkavaa syksyä!

Toivoo teille Juho, joka on lähtenyt Kuusamosta ja päässyt pitkälle

Vastaa